perjantai 23. maaliskuuta 2012

4.Ahdistuksen tunteita

 Viimeiset kaksi päivää olivat olleet Ellanoorille yhtä tuskaa. Matleena oli vahtinut jokaista hänen liikettään ja koittanut neuvoa häntä jokaisessa asiassa mitä hän teki. Ellanooran pinna alkoi olla kireällä.
 -Minulla on meille suunnitelmia täksi päiväksi. Matleena ilmoitti aamupalalla.
-Ihanko totta? Ellanoor huokaisi.
-Kyllä, sitä ennen minä laitan sinun hiuksesi kunnolla. Matleena ilmoitti ja nousi tuoliltaan.
 -Sinun pitäisi oppia laittamaan hiuksesi. Matleena läksytti.
-Mitä vikaa minun kampauksessani muka on? Ellanoor tuhahti.
 -Hiusten pitää olla tiukasti sidottuna nutturalla, ei ole sopivaa, että ne roikkuvat.
-Jaahas. Ellanoor sanoi ja tunsi kun äitinsä veti kireälle hänen hiuksiaan.








-Noin, sitten voimmekin lähteä. Matleena ilmoitti tärkeänä.
-Minne olemme oikein menossa?
-Ostamaan sinulle uutta mekkoa tietysti.
-Hyvä on. Ellanoor sanoi ja ajatteli, että olisi turha sanoa mitään.


Mekkoputiikin edessä Ellanoor laski hitaasti kymmeneen, ettei menettäisi hermoja äitiinsä.
Kun he astuivat putiikkiin sisälle kaikki asiakkaat haukkoivat henkeä. Kaikki tunnistivat heidät kuninkaallisiksi. Tai ainakin hänen äitinsä.


Matleena nyrpisti nenäänsä kun näki tavallisia rahvaita ihmisiä.  Ellanooria ärsytti hänen äitinsä asenne. Ihmisiä he kaikki olivat.

Putiikissa Matleena esitteli Ellanooralle ties minkälaista leninkiä, mutta Ellanooraa ei hirveästi kiinnostanut, joten Matleena joutui tekemään päätöksen.
 Kotiin palattuaan Ellanoor suuntasi tyttöjen huoneeseen. Siellä pikkuinen Josefiina jo odotteli äitiään. Josefina jokelteli innoissaan kun Ellanoor saapui hänen luokseen.
 -Tiedätkös mitä? Äidillä on ollut vähän rankka päivä tänään. Isoäiti voisi lähetä jo takaisin kotiin. Ellanoor puheli Josefiinalle.
 Alakerrassa samaan aikaan Wiliam koitti opettaa Elisabethia kävelemään.
 -Hyvä tyttö, hienosti menee.Wiliam sanoi ja silitti tytärtänsä.
 Matleena katseli sivummalta Wiliamin touhua. Hänestä oli paheksuttavaa, että mies opetti lapsia kävelemään. Se oli naisen homma. Tosin tässä taloudessa kaikki taisi olla Wiliamin vastuulla. Ellanoor ei osannut olla hieno seurapiiri vaimo.
 Wilaim ei välittänyt anopinsa katseista tai ajatuksista. Tärkeintä oli lasten hyvä kehitys. Kyllä hän osasi siinä missä Ellanoorkin kasvattaa lapsensa. Ellei jopa paremmin.
 Wiliam nosti tyttärensä syliinsä ja mietti, että Ellanoorasta oli taas tullut hirveän vaisu. Häntä harmitti. Heistä oli tullut jo niin läheisiä. Hänen sydäntään lämmitti vieläkin pari iltaa sitten tapahtunut, kun Ellanoor oli sanonut rakastavansa häntä. Wiliam ei meinannut uskoa korviaan.
Ja nyt Ellanoor sulkeutui taas omaan kuoreensa kun Matleena oli täällä.
 Ellanoor oli mennyt sovittamaan vessaan äitinsä ostamaa pukua. Hän ei ollut tyytyväinen. Se oli samanlainen kuin kaikilla muillakin kuninkaallisilla ja aatelisilla.

Ellanoor katseli itseään peilistä. Häntä ahdisti. Syvä ahdistuksen tunne oli ollut jo pitkään hänen sisällään.

Hän oli niin väsynyt tähän kaikkeen. Niinpä eninpiä miettimättä hän veti hiuksensa auki ja napsautti saksilla pitkän lettinsä poikki.


Ellanoor laski sakset hiljaa kädestään. Hänelle tuli epätoivoinen olo. Voi ei! Mitä minä tein! Hän tuskaili.







































Hän haroi hetken lyhyttä tukkaansa, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että se ei kuuluisi kenellekkään. Miksi naisilla täytyi aina muka olla pitkät hiukset. Häntä ei kiinnostaisi enää mitä muut ajattelisivat.



Alakertaan tullessaan Wiliamia odotti järkytys. Hän katsoi edessään seisovaa vaimoaan ja tämän hiuksia. Mitä ihmettä? Hän ajatteli. Raivo oli tuloillaan. Hän ei ollut vielä ikinä huutanut Ellanooralle, mutta nyt hän huutaisi.

-Mitä ihmettä tämä tarkoittaa! Wiliam huusi kurkku suorana.
-Mitenkä niin? Ellanoor vastasi samaan sävyyn.
 -Mikä tuo hiustyyli on olevinaan? Wiliam karjaisi.
-Se ei kuulu sinulle! Mikä oikeus sinulla on huutaa minulle! Ellanoor kimpaantui.
 -Se oikeus minulla on, että sinä olet vaimoni ja et voi tehdä tuollaista ilman minun lupaani! Tiedätkö yhtään miten häpeällistä se on jos naisella on lyhyet hiukset! Wiliam huusi naama tulipunaisena.
 -Minä tiedän varsin hyvin mitä ihmiset ajattelevat, mutta se ei jaksa kiinnostaa minua! Olen lopen kyllästynyt miellyttämiseen. Ellanoor huusi takaisin ja tunsi kuinka sydäntään puristi ahdistus, jota kukaan ei voinut ymmärtää.
 -Ai sinä päätit nyt olla kyllästynyt! Ja minäkun muistan, että se olit aluksi sinä joka halusi miellyttää kaikkia! Kaiken etiketin mukaan! Wiliam puuskahti.
-Entä sitten, se oli silloin. Ellanoor sihisi.
 -Tiedätkö mitä, minusta tuntuu, että olen ollut liian kiltti sinua kohtaan! Heti siitä asti kun tulit taloon olen yrittänyt tehdä elämän sinulle helpoksi. Sinun ei ole tarvinut miellyttää ketään! Wiliam huusi raivostuneena.
 Ellanoorin sisällä poltti. Se oli aivan totta. Wiliam oli tehnyt kaikkensa hänen eteensä, että hän olisi kotiutunut tänne. Mutta se ei silti muuttanut sitä tosia asiaa, että hän ei enää jaksanut.






















 -Wiliam minä olen vain niin väsynyt, yritä ymmärtää. Tarvitsen hengitystilaa. Ellanoor sanoi viimein rauhallisella, mutta uupuneellä äänellä. Hänen kätensäkin tärisivät.  Rauhasta oli turha haaveilla, sillä Matleena oli tullut alas ihmettelemään nuoren parin riitaa.
Matleena katsoi suumutrulla tyttärensä uutta kampausta. Hän ajatteli, että nämä nuoret molemmat tarvitsisivat käytös koulua. Ei ollut soveliasta riidellä noin vieraan kuullen.


 -Ellanoor! Mitä tämä tarkoittaa! Matleena huusi napaksti.
-Sitä miltä näyttää! Ellanoor puuskahti takaisin.
-Onko tämä sinusta aikuisen naisen käytöstä? Ellanoor hyvä, sinulla on kaksi lastakin, et voi tehdä mitä huvittaa!
-Kuule äiti, se on minun asiani. Ei sinun!

 Wiliam huokaisi. Eikö tästä tulisi koskaan mitään? Matleena täytyisi saada takaisin kotiinsa, että Ellanoor rauhoittuisi. Josefiina ja Elisbethkin vaistosivat jo äidin ailahtelevaisuuden. Se ei olisi hyväksi heidän kehitykselleen.

 -Ellanoor, odotan sinulta jo vähän kypsempää käytöstä. Mikä ihme sinuun on mennyt? Et ennen ollut tuollainen? Matleena päivitteli.
 Sitten Wiliam päätti, että hänen olisi tehtävä siirtonsa. Olihan tämän perheen pää ja tilanne oli nyt riistäytynyt pahasti käsistä.
-Teidän majesteettinne, minusta tuntuu, että teidän olisi aika palata kotiinne. Wiliam sanoi rauhallisesti anopilleen.
 -Kyllä. Ymmärrän sinua. Minun taitaa olla parasta mennä kotiin takaisin. Teidän tarvitsee selvittää välinne. Matleena sanoi.
-Naapurimme, heittää teidät varmasti kotiinne. Sanokaa minulta terveisiä niin hän ei laskuta mitään. Wiliam sanoi.
-Kyllä. Kiitos vieraanvaraisuudestanne. Nähdään taas. Matleena sanoi ja poistui.






















Wiliam huokaisi helpotuksesta oven pamahdettua kiinni. Mutta ei tämä vielä tähän loppuisi. Ellanoor oli saatava nyt takaisin jaloilleen.


-Ellanoor... Wiliam aloitti, mutta Ellanoor keskeytti hänet.
-Älä, en jaksa nyt. Minulla särkee päätä.


-Mikä sinulla oikein on? Wiliam kysyi huolestuneena.

-Haluan nyt vain olla oikeasti hetken yksin. Ellanoor lausui väsyneenä. Wiliam ymmärsi jättää vaimonsa yksin. Vaikka olisi kovasti halunnut jutella tämän kanssa.

Ellanoor rypisti otsaansa. Hän olisi halunnut vain kadota. Juuri nyt hän ei jaksanut ajatella mitään. Ei kantaa huolta tulevasta. Olla vain hetken yksin.

Wiliamin mentyä Ellanoor vuodatti pari kyyneltä. Mikä ihme hänellä oli? Häntä ahdisti niin paljon. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään merkitystä.

Seuraava päivä oli yhtä tuskaa myös. Ellanoorin päätä särki, hän ei ollut saanut nukuttua koko yönä. Ajatukset vain risteilivät hänen päässään.

Ellanoor tunsi itsensä kovin uupuneeksi. Kun hän oli varma, ettei Wiliam kuulisi hän puhkesi itkuun. Hänestä tuntui, ettei sille itkulle tullut loppua.



Viikko kului nopeasti. Wiliam oli huolissaan vaimostaan. Ellanoor ei poistunut enää kamarista. Wiliam sai pakottaa hänet syömään edes välillä jotain. Wiliam oli toivoton, hän ei tienyt mitä hänen pitäisi tehdä.

Ellanoor seisoi paikallaan ja katseli ikkunasta ulos. Hän ei tienyt kauan oli seisonut siinä. Tunnin, puoli- tuntia vaiko koko yön. Sillä ei ollut mitään merkitystä. 
Ellanoor painoi käden otsalleen. Hän ei ollut nähnyt tyttöjä pitkään aikaan. Kyllä Wiliam heistä huolehtisi.






















Ellanoorasta tuntui kun hän ei olisi nukkunut ikuisuuksiin. Mutta hän ei saanut vain unta. Hän oli liian stressaantunut. Joka kerta kun Wiliam koitti lähestyä häntä hän työnsi tämän pois. Hän ei vain jaksanut.

























Eräänä päivänä Wiliamin ollessa asioilla Ellanoor lysähti lattialle ja puhkesi raikuvaan itkuun. Hän oli menettänyt kaiken toivonsa. Voisiko hän vain lakata yrittämästä.


Seuraavana iltana Ellanoor istui sängyssään ja mietti. Kauankohan Wiliam vielä jaksaisi katsella häntä. Ei hän tälläinen kiukutellakseen ollut. Häntä vain väsytti niin kovin. Tänään hän ei ollut enää jaksanut nousta edes sängystä ylös. Hän oli vain maanut lamaantuneena koko päivän. Wiliam oli välillä koittanut saada häntä jalkeille, mutta turhaan.
 Ellanoor havahtui kun Wiliam astui huoneeseen.
-Nouse ylös. Wiliam sanoi jämäkästi ja selvästi, ettei siihen ollut vastaan sanomista.
Ellanoor nosti itsensä vaivalloisesti ylös sängystä.
 -Tule tänne. Wiliam sanoi ja yritti halata vaimoaan, mutta turhaan.
-Älä, älä koske minuun. Ellanoor kavahti.
 -Mutta, Ellanoor. Voisitko sinä nyt kertoa minulle mistä on kysymys. En ymmärrä tätä tilannetta nyt laisinkaan. Wiliam aloitti.
-Tarvitsen vain tilaa. Ellanoor yritti sanoa.
-Tilaa? Ellanoor tätä on kohta jatkunut jo kuukauden. Minäkin alan olla jo väsynyt. En ole ehtinyt hoitaa hommiani kun minun pitää nyt olla tyttöjen kanssa koko ajan. Yrittäisit nyt vähän skarpata.
 -Anna anteeksi. Olen tuottanut suuren pettymyksen kaikille. Ei minusta ole vaimoksi, saati sitten äidiksi. Ellanoor sopersi.
 -Mitä sinä oikein selität? Wiliam kysyi ja veti Ellanooran lähelleen eikä suostunut päästämään irti.
-Minä rakastan sinua ja sinä olet täydellinen vaimo. Ja paras mahdollinen äiti. Ymmärrä nyt. Wiliam sanoi ja laski kätensä Ellanooran olkapäälle.
 -Oletko tosiaan tuota mieltä? Ellanoor kysyi.
-Tietenkin. En ymmärrä mikä sinulle äkkiä tuli kun kaikki meni niin hienosti. Wiliam ähkäisi.
-Kun äiti tuli tänne ja sai minut tuntemaan itseni niin tarpeettomaksi. Niin turhaksi. Ellanoor selitti kyyneleet poskillaan.
 -Voi sinua pientä. Wiliam sanoi ja painoi huulensa Ellanoorin omille.
 -Minä tulen rakastamaan sinua aina, vaikka mikä olisi. Wiliam sanoi suudelmien välissä.
Ellanoor ei osannut sanoa mitään, vain painautui miestään vasten.
 -Mutta nyt sinun on aika mennä nukkumaan. Et ole tainut nukkua pitkään aikaan? Wiliam kysyi.
 -En ole. Olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi. Ellanoor vastasi väsyneenä.
-Et sinä ole. Yritä nyt nukkua kunnolla. Että saisimme asiat taas rullaamaan. Wiliam sanoi.






















Wiliam vielä katsoi, että hänen vaimonsa varmasti nukahtaisi. Ellanoor saisi nyt levätä. Koska pian hänet oli taas saatava jaloilleen.

 Ellanooran nukkuessa Wiliam päätti viettää vielä hetken aikaa tyttöjen kanssa ennen heidän nukkumaan menoaan.
 Elisabeth oli jo tottunut siihen, että isä tuli hänet nostamaan sängystä, mutta...
 Josefiinalle se teki tiukkaa. Hän katsoi isäänsä aina hyvin pettyneesti kun toivoi äidin tuloa niin kovasti.
 -Piristy nyt pikkuinen. Kyllä se äiti taas pian jaksaa leikkiä kanssasi. Hän nyt vain vähän lepäilee.
 Josefiina katsoi apeasti isäänsä ja toivoi pian näkevänsä äitinsä.
 Wiliamia harmitti, että masentuneisuutensa takia Ellanoor ei ollut vielä edes huomannut, että heidän pikku tyttönsä osasivat jo kävellä.





















Elisabethkin juoksenteli innoissaan pitkin huonetta. Välillä tuntui, että hän tarvitsisi isomman tilan juoksulenkeilleen.


Neljäs osa tässä. Seuraavaa odotellessa.